Live with it!

Ennen vaihtoon lähtöä olin asunut Suomessa yksin viimeiset kolme ja puoli vuotta. Kun aikoinaan edes aloin suunnitella koko vaihtoon hakemista, koin suurimmaksi haasteeksi kimppakämpässä elämisen. Pikkuhiljaa alkoi myös selvitä, että Yhydsvalloissa yliopistojen asuntoloissa makuuhuoneen jakaminen toisen tytön kanssa on ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Kun sain vihdoin tietää, että vaihtokohteeni on San Diego State University, olin myös erittäin selvillä siitä, että SDSU:ssa opiskelijat asuvat neljästään kahdessa makuuhuoneessa eli yhdessä makkarissa asuisi kaksi opiskelijaa. Asumisolosuhteet vaihdon aikana olivat siis kaikista jännittävin ja ahdistavin asia tänne tullessani.

Minulla on ollut oma makuuhuone pikkulapsesta lähtien, ja niinpä nukkuminen vieraan ihmisen kanssa samassa makuuhuoneessa tuntui oudolta ja erittäin epäkäytännölliseltä. Joudunko heräämään joka aamu yhtä aikaa kämppikseni kanssa, koska en pysty nukkumaan, jos toinen laittaa valot päälle ja kulkee makuuhuoneessa jatkuvasti? Entä jos se kuorsaa? Entä jos minä kuorsaan? Entä jos minua pierettää? Entä jos haluan valvoa pidempään ja kämppis haluaa mennä nukkumaan? Entä jos kämppikselläni on joku mies yökylässä; pitääkö minun kuunnella heidän seksipuuhia? Entä jos minulla käy flaksi ja haluan ”esitellä makuuhuonettani” jollekin miehelle? Kaikkien näiden käytännönongelmien vuoksi koko kahden hengen makuuhuone tuntui mielestäni täysin mahdottomalta ajatukselta, mutta mielipiteistäni huolimatta tiesin joutuvani jakamaan makuuhuoneen San Diegossa toisen tytön kanssa.

Ja kuinkas sitten kävikään? No, minulla todellakin kävi flaksi, mutta nyt en puhu seksistä vaan siitä, että minä sain San Diegossa makuuhuoneen kokonaan omaan käyttööni! SDSU:hun ei tule kevätlukukausina yhtä paljon vaihto-opiskelijoita kuin syyslukukausina, joten osa sängyistä jää tyhjiksi ja minä olin yksi niistä muutamista onnekkaista, jotka eivät koskaan joutuneet jakamaan makuuhuonetta kenenkään kanssa. Niinpä minulla on vain yksi kämppäkaveri, ja meillä molemmilla on omat makuuhuoneet. Kyllähän meitä yritettiin pelotella lukukauden aikana sillä, että asuntoon saattaa tulla uusia asukkaita, joten meidän tulisi elää makuuhuoneissa siten, että uuden asukkaan on helppo sinne muuttaa. Paskapuhetta sanon minä! Kunhan vaan kiusasivat kauhuskenaarioilla, että emme pystyisi nauttimaan täysin rinnoin yksityisyydestämme. Pieni pelko pitää aina olla perseessä, ettei asukkaat asettaudu taloksi liian hyvin.

Luksuksestamme huolimatta eläminen täällä asuntokompleksissa nimeltään Villa Alvarado (kuulostaa huomattavasti hienommalta kuin mitä se käytännössä on) ei aina ole ollut mitään ruusuilla tanssimista. Täällä on sääntöjä enemmän kuin minulla on tilillä rahaa tässä vaiheessa vaihtoa eivätkä säännöt aina ole 28-vuotiaan suomalaisen näkökulmasta kovinkaan järkeviä tai oikeutettuja. Tässäpä muutama pieni herkkupala Villa Alvaradon kultaisesta käytöskirjasta:

1. Yli 21-vuotiailla asukkailla saa olla asunnossa 2 litraa olutta tai 750 ml mietoja alkoholijuomia. Vahvoja alkoholijuomia ei saa olla kenelläkään. (pitäisi olla kiitollinen edes tästä määrästä, koska muissa yliopiston asuntoloissa ei alkoholia saa olla ollenkaan)

2. Jos asunnossa asuu alle 21-vuotiaita, ei kenelläkään asukkaalla saa olla alkoholijuomia asunnossa.

3. Jos joku kohta on kämpässä rempallaan, voit tehdä netin kautta korjauspyynnön ja yleismies Jantunen tulee ja korjaa epäkohdan ilmaiseksi. Mutta jos kämpässä on joku kohta rempallaan, kun muutat pois, niin joudut maksamaan.

4. Ei saa juhlia kovaäänisesti iltamyöhään tai poliisi tulee ja lopettaa bileet.

5. Asunnossa ei saa olla kynttilöitä.

Vanhan sanonnan mukaan säännöt on tehty rikkomista varten, ja tuo sanonta taitaa päteä täällä aika hyvin. Kaikki siis rikkovat näitä älyttömiä sääntöjä sen minkä ehtivät. Täällä vaan valitettavasti sääntöjen rikkomisesta koituvat seuraukset on aika naurettavia. Kaverillani oli huoneessaan kynttilä, jota ei ollut poltettu. Sattuneista syistä joku korkeampi auktoriteetti näki tuon kynttilän, ja niinpä kaverini joutui tästä hyvästä ”kuritoimikunnan” puhutteluun ja rangaistukseksi hänen täytyi kirjoittaa viiden sivun essee paloturvallisuudesta! Toinen tuttu oli liian kova juhlimaan, ja niinpä poliisit joutuivat lopettamaan herran bileet kahdesti. Tästä hyvästä hän joutui kirjoittamaan esseen, jossa hän vertaili Yhdysvaltojen ja Ranskan alkoholipolitiikkaa. Näitä tarinoita kuunnellessa tulee sellainen olo kuin olisin taas 15-vuotias viettämässä ensimmäistä vanhemmista vapaata viikkoa rippileirillä. Aamurukous ja elämänmyönteiset kitaralaulut vaan puuttuu.

Sääntöjen lisäksi ahdistusta aiheuttaa välillä minun kämppikseni. Ennen tänne tuloani ajattelin, että olisi mukava saada edes yksi amerikkalainen kämppis (tässä meidän asuntokompleksissa asuu lähinnä vahto-oppilaita). Vielä Suomessa ollessani en tiennyt mitään muuta tulevasta kämppiksestäni kuin että hänen nimensä olisi Lenina. Joidenkin kavereitteni kanssa sitten arvuuttelimmekin, mistä Lenina mahtaa olla kotoisin. Minä myös googletin hänen nimen, ja hakutulosten ja ihmisten arvuuttelujen perusteella päädyin siihen lopputulokseen, että kämppiksenihän on nimensä perusteella ryssä perkele.

Venäläisen kämppiksen sijaan sain haluamani eli Lenina olikin amerikkalainen (tarkemmin sanottuna meksikon-amerikkalainen) ensimmäisen vuoden puheterapiaopiskelija, kotoisin Pohjois-Kaliforniasta Napa Valleysta, joka on kuulu viinitiloistaan. Valitettavasti en kuitenkaan ole näiden neljän kuukauden aikana saanut luotua hänen kanssaan kovin lämpimiä suhteita. Emme toki vihaa toisiamme, mutta emme juurikaan juttele toisillemme tai muuten vietä aikaa yhdessä. Hänellä on oma – erittäin opiskeluntäyteinen – elämänsä ja minulla on omani. Suuri kiitos täytyy kuitenkin antaa hänelle siitä, että hänellä on auto! Niinpä olen päässyt ruokaostoksille joka viikko autolla, mikä on täällä lähes elinehto ruokaostoksien tekemiselle varsinkin nyt kun ilmat lämpenevät eikä välttämättä halua kannella jogurtteja ja maitoa 30 asteen lämpötilassa 45 minuuttia.

Mutta sulavista shoppailukyydeistä huolimatta meillä on ollut myös mutkia matkassa. Itse olen aikaisempien kämppiksien kanssa asuessani tottunut siihen, että toisen makuuhuone on yksityistä aluetta ja kaikki tavarat paitsi vaatteet ja ruoka jaetaan. Lenina ei ole tällaiseen "lähes kaikki mikä on minun on myös sinun" -tyyliin tottunut ollenkaan, minkä huomasin heti yhteiselon alkumetreillä. Eräänä päivänä ostin itselleni ruokailuvälineet ja päätin pistää ne keittiössä samaan laatikkoon Leninan ruokailuvälineiden kanssa. Sanoin vielä Leninalle, että pistin ruokailuvälineet hänen tavaroiden sekaan ja että minun puolesta hän saa käyttää minun haarukoita ja veitsiä. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan tykännyt järjestelystä sillä seuraavana päivänä ottaessani lusikan huomasin, että hän oli siirtänyt kaikki omat ruokailuvälineensä toiseen laatikkoon ja jättänyt minun tavarat paikoilleen. Eräänä iltana taas kokkasin kotonani muutamalle kaverille ruokaa ja lainasin Leninan kattilaa pastan keittämiseen. Ruoan jälkeen tiskasin kattilan ja unohdin koko asian, kunnes seuraavana päivänä sain kämppikseltäni tekstiviestin, jossa hän kertoi, että en hänen mielestään kunnioita hänen tavaroitaan, koska käytän niitä ilman lupaa. Ymmärsin kyllä yskän (tavallaan), mutta asiasta huomauttamisen sijaan minua häiritsi enemmän se, ettei hän voinut sanoa asiasta kasvotusten, vaan hän lähetti tekstiviestin. Tätä tekstittelyä olenkin saanut sietää tasaisin väliajoin koko kevään: milloin olen unohtanut lämmityksen päälle päiväksi (aikas normaalia suomalaiselle), milloin olen jättänyt keittiön pöydän liian likaiseksi. Kerran hän lähetti minulle tekstiviesti olohuoneesta makuuhuoneeseeni toivoen, että laittaisin musiikkia hiljemmälle.

Kaikista näistä pienistä vastoinkäymisistä huolimatta suurinta kitkaa välillemme on aiheuttanut sähkönkulutus. Koska olen ISEP-ohjelman kautta tullut tänne opiskelemaan, ei minun tarvitse maksaa asumisesta mitään. Lenina taas on ”tavallinen” amerikkalaisopiskelija, joten hänen täytyy maksaa vuokraa (yli 600 euroa jaetusta makuuhuoneesta) ja myös sähkölasku. Meidän sähkölasku jaetaan siis lukukauden loputtua puoliksi ja Lenina maksaa oman puolen. Normaalisti tässä ei olisi mitään erikoista, mutta Lenina sattuu tulemaan melko vähävaraisesta perheestä (kuten suurin osa meksikon-amerikkalaisista), joten hän haluaa säästää sähkönkulutuksessa mahdollisimman paljon. Niinpä hän ei halua, että käytämme asuntomme lämmitys-/ tuuletusjärjestelmää. Tammi-, helmi ja vielä maaliskuussakin minä siis jouduin vapisemaan välillä alle 20 asteen asunnossa ja nyt hikoilen lämpötilan lähestyessä asunnossa 30 astetta päivällä. Muutama kuukausi sitten lämpötila saattoi ulkona laskea öisin 12 asteeseenkin, ja asuntoon puski viileää ilmaa ulko-ovenraosta sekä yksikerroksisien ikkunalasien läpi. Muistan muun muassa erään aamun kun heräsin ja ajattelin, että tuntuupas asunto jotenkin vilpoisalta. Menin katsomaan lämpötilaa ja huomasin, että kämpässä on napakat 17 astetta lämmintä. Yritin selittää Leninalle, etten ole tottunut elämään näin viileässä asunnossa ja pääsimmekin sopuun lämpötilasta, mutta sitten eräänä päivänä hän sai syyslukukauden sähkölaskun. Tuo lasku sattui olemaan noin 50 euroa, mikä kämppikseni mielestä oli todella suuri määrä rahaa ja niinpä hän alkoi jälleen nihkeillä asunnon lämmityksessä. Asunnon lämmityksen lisäksi Lenina on tarkka valojen käytöstä. Jos poistun makuuhuoneestani esimerkiksi suihkuun, takaisin tullessani huomaan, että hän on käynyt sammuttamassa makkaristani valot. Muutaman kerran hän on huomauttanutkin minulle valojen turhasta käytöstä. Tekstiviestitse tietenkin.

Tällaista siis on asua täällä Villa Alvaradossa. Sen lisäksi että minun on täytynyt totutella jäykän kankeisiin yleissääntöihin, on minun pitänyt myös oppia elämään Leninan sääntöjen mukaan. Koskaan en kuitenkaan ole hänelle asiasta avautunut, minkä vuoksi ehkä avauduin nyt sitten tässä. Ehkäpä te suomalaisina kanssasisarina ja –veljinä voitte ymmärtää tuskaani paremmin kuin täällä asuvat vaihtarikaverini, vaikka hekin ovat kyllä välillä olleet ymmällään kämppikseni toimista.

Mutta kaikesta huolimatta Lenina on kyllä herttainen tyttö, jostain syystä meidän kemiat eivät vaan taida toimia. Ehkä vika on minussa, ehkä Leninassa tai ehkä todennäköisimmin meissä molemmissa. No, kohta minun ei tarvitse enää pähkäillä sitä, sillä ylihuomenna pakkaan kimpsut ja kampsut ja lähden hitsiin täältä kokolattiamattohelvetistä. En malta odottaa, että pääsen omaan asuntooni kuluttamaan sähköä, huudattamaan musiikkia ja sotkemaan. Ja että pääsen ihastelemaan itseäni kokovartalopeilistä neljän kuukauden tauon jälkeen (toivottavasti peilikuva ei ole paljoa läskistynyt jenkkiruoasta..)! Vaikka tämä asuntola aika murju onkin, olen silti tainnut jonkinlaisen psykologisen siteen luoda tähän koloon. Yhtenä päivänä kaverini nimittäin kysyi minulta, montako huonetta minulla on kotonani. Ihmettelin kysymystä, koska hän on käynyt kämpässäni monet kerrat, mutta vastasin kiltisti: kaksi makuuhuonetta, olohuone ja keittiö, johon hän tokaisi ”ei kun Suomessa.” Ilmeisesti tämä kämppä on siis vielä toistaiseksi kotini. I guess I just have to live with it. Or in it.

Dude, where's your car?

Helmikuu vaihtui jo maaliskuuksi, joten kohta olen viettänyt jo puolet opiskeluvaihdostani täällä San Diegossa, ja tuon todettuani alkoi saman tien ahdistaa. Toki välillä on ikävä Suomea ja kaikkea mitä siihen liittyy, mutta tuntuu, että minulta on täällä edelleen näkemättä lähestulkoon kaikki mahdollinen. Tuossa kaiken näkemisessä auttaisi kyllä kummasti auton omistaminen…

Amerikkalaiset rakastavat autoja. Johtuuko se sitten Henry Fordista vai mistä, sitä en tiedä, mutta jokaisella itseään kunnioittavalla amerikkalaisella täytyy olla oma auto. Akateemisesti koulutettu tiedonhaun mestari kun olen, niin onnistuinpa löytämään netistä tilastoja väitteeni tueksi. San Diegossa on nimittäin yli 250 000 taloudessa käytettävissä kaksi autoa yhden sijaan ja kaupungista löytyy enemmän talouksia, joissa on käytettävissä 4 ajoneuvoa (n. 30 000) kuin talouksia, joissa ei ole ollenkaan ajoneuvoa (n. 18 000). Tällainen on autoilutrendi siis ainakin täällä länsirannikolla, kun taas esimerkiksi New Yorkissa autohan taitaa vain olla hidaste.

Koska yleinen käytäntö täällä on se, että kaikilla on auto, autottomuus tuntuu olevan paikallisille suorastaan vieras käsite. Tähän tulokseen olen päätynyt erinäisissä keskusteluissa. Eräänä päivänä olin yhdessä ostoskeskuksessa etsimässä Office Depot -nimistä liikettä. Koska en löytänyt etsimääni, menin kysymään liikkeen sijaintia infopisteen tädiltä. Täti selitti ystävällisesti, ettei liike ole ostoskeskuksessa vaan ostoskeskuksen ulkopuolella. Kun hän alkoi selittää, miten sinne pääsee, hänen ensimmäinen ohje oli ”okay, go back to your car…” Totesin iloisesti, ettei minulla ole autoa, jolloin nainen meni hiljaiseksi, koska hänen täytyi miettiä ankarasti, miten kyseiseen kauppaan pääsee ilman autoa. Loppujen lopuksi sinne pääsi ihan samaa reittiä kuin autollakin, mutta täti ei varmaan vain ollut koskaan noteerannut sitä, että autokaistan vieressä menee kuin meneekin kävelytie.

Toisella kerralla olimme aikeissa mennä maantiedon kurssilaisten kanssa Cuyamaca Rancho State Parkkiin luontoon samoilemaan. Tätä varten meidän täytyi sopia carpoolista eli kimppakyydeistä. Minä ja australialainen vaihto-oppilas saimme kyydin Joelta, ja Joen päätöksestä päätimme nähdä paikassa x, josta hän nappaisi minut ja aussinaisen kyytiinsä. Kun australialaisnainen kysyi Joelta, miten pitkä matka paikkaan x on kampukselta, Joe vastasi ”oh, it’s really close to campus. It takes about ten minutes to get there by car”. Tämän jälkeen sanoimme Joelle yhteen ääneen, että ”but we don’t have a car. That’s why we’re carpooling with you”, johon Joe tuumasi, että “oh”, ja niinpä päädyimme vaihtamaan kohtauspaikan kävelyetäisyydelle yliopistolta.

Koska Yhdysvallat on pirun iso maa (USA:n pinta-ala on yhtä suuri kuin koko Euroopan), ja koska autoilu on täällä niin suosittua ja halpaa, myös autoiluun käytettävä aika ja kilometrit saavat täällä uuden perspektiivin. Amerikkalaisista on esimerkiksi aivan luonnollista ajaa autolla seitsemän tuntia San Diegosta San Franciscoon 800 kilometrin päähän. Yksi päivä sattui myös hauska autoiluun liittyvä tapaus luennolla, jossa aiheena oli englannin kielen opettaminen toisena tai vieraana kielenä. Opettaja demonstroi meille millainen kuuntelutehtävä on fantasian kuunteleminen vieraan kielen oppitunnilla. Meidän opiskelijoiden piti sulkea silmämme, keskittyä kuuntelemaan, kun opettaja luki tarinaa vanhasta oppikirjasta ja yrittää kuvitella mielessä tapahtumapaikka tarinalle. Opettaja painotti, että tehtävän onnistumisen vuoksi on tärkeää, että keskitymme kuuntelemiseen kunnolla. Tarina meni kutakuinkin näin: ”let’s imagine we are going on a picnic to the mountains. I have the perfect place in mind. We will have to drive about three hours to get there…” Tässä vaiheessa Minnan filmi katkeaa. Kuka hitto ajaa kolme tuntia mennäkseen piknikille?! Jos minä tekisin saman Suomessa, niin voisin saman tien lähteä piknikille Jyväskylästä Espan puistoon Helsinkiin! Olin niin shokissa kolmen tunnin piknik-matkasta, että en pystynyt enää keskittymään opettajan kuuntelemiseen ja niinpä koko tehtävä meni minun osalta pilalle. Tarkistin vielä jälkeenpäin, ja kyllä vain, oppikirjan tekijät olivat amerikkalaisia.

Henry Fordin sijaan syy autoilun suosioon taitaa löytyä ihan rahasta ja käytännöllisyydestä. Autot eivät maksa täällä läheskään niin paljon kuin Suomessa ja bensakin on paljon halvempaa. Kämppäkaverini automaattivaihteinen (kaikillahan täällä on automaattivaihteet) vuoden -99 Honda maksoi nahkaverhoiluineen kuulemma 4500 euroa ja bensatankin täyttäminen maksaa noin 40-50 euroa. Nyt joku kotimekaanikkomies siellä tietokoneensa ääressä tietenkin haluaa tietää, että millä korisarjalla auto on varustettu, paljonko autossa on vetoja ja montako mailia on mittarissa, mutta niin hyvä tiedonhaun mestari minä en ole, että pystyisin nuo faktat teille tarjoamaan. Ihmiset myös kuulemma vaihtavat autoja tiuhaan tahtiin, minkä kyllä näkee katukuvassakin. Eipä näy täällä nimittäin mitään 80-luvun corolloja ja nissaneita niin kuin Suomessa, vaan kaikkien autot on valmistettu ihan tällä vuosituhannella. Tai siis siltä ne ainakin näyttävät, koska kaikkien autot kiiltävät auringonpaisteessa kuin viimeistä päivää. Hitostako minä oikeasti tiedän, miten kämppäkaverini -99 vuosimallin Honda eroaa ulkonäöltään -00 mallista?

On myös pakko myöntää, että auton omistaminen tekee elämästä paljon helpompaa täällä. Niin kait se on Suomessakin, mutta koska San Diego on todella suuri kaupunki, täytyy esimerkiksi rannalle menemiseen varata tunti aikaa (jopa kaksi riippuen rannasta), jos haluaa käyttää julkista liikennettä, ja menopeliä pitää vielä vaihtaa puolessavälissä matkaa. Myös ruokaostosten tekeminen on todella hankalaa ilman autoa, koska kantamusten kanssa joutuu kävelemään aika pitkän matkan ennen kuin pääsee metro- tai linja-autopysäkille ja sitten pitää vielä kävellä pysäkiltä kotiovelle. Mihinkään diskoteekkiinkän ei voi oikein lähteä ilman autoa, koska julkiset kulkupelit lopettaa liikennöinnin melko aikaisin. Tähän onglemaan on onneksi keksitty ratkaisu nimeltään party bus, joka on diskovaloilla ja tankotanssitangolla varusteltu menopeli college-opiskelijoille. Joka viikonloppu dösä noutaa juhlijat yliopisolta ja kymmenen dollarin hinnalla pääsee linjurilla keskustaan baariin ja valomerkin jälkeen takaisin. Ja koko matkan ajan poppi raikaa ja matkustajille tarjotaan ilmaiseksi pahanmakuisia alkoholijuomia. Party Bus on aivan kuin paikallisten versio suomalaisesta seuramatkasta Tallinnaan ilman karaokea ja buffet-aamiaista.

San Diegossa on baarien ja rantojen lisäksi monia muita upeita vierailemisen arvoisia paikkoja, mutta niihin ei yksinkertaisesti pääse ilman autoa. Kaupungissa on komea Coronado Bridge (googleta niin näet kuvan), ja sitä pitkin pääsee Coronado Islandille, joka on todella kaunis ja hulppea saari, jolla sijaitsee oma Coronadon kaupunki. Olisipa hienoa pyöräillä joskus saarelle ihastelemaan rantaa ja rikkaiden kalifornialaisten komeita taloja ja ottaa kuvia kaupungista sillalta, mutta kun ei siellä vitsin sillalla mene kävelytietä! Sillalle ei siis pääse mitenkään muuten kuin autolla eikä siellä voi pysähtyä. Tästä huolimatta sillalla on kylttejä, joissa opastetaan itsemurhamielessä paikalle tulleita depressiotapauksia soittamaan numeroon x sillalta hyppäämisen sijaan. Ei ole varmaan vaikeaa vastailla näiden ihmisten puheluihin. Minä sanoisin vain, että ”sinne asti kun kävellen pääsit, niin katso nyt piru vie sitä maisemaa siellä sillalla ja hymyile!”

Olen kyllä siinä mielessä onnellisessa asemassa, että kämppäkaverillani on auto, joten pääsen hänen kyydissä ruokaostoksille joka viikko. Olen myös onnistunut löytämään täältä yhden paikallisen kaverin, joka on kuskannut minua pitkin kaupunkia ja näyttänyt paikkoja. Kaikilla vaihtareilla ei ole yhtä hyvin pullat uunissa, ja niinpä jotkut ovat vuokranneet auton käyttöönsä 24/7. Myönnettäköön, että minuakin kutkuttaisi vuokrata auto ja lähteä esimerkiksi San Franciscoon tai Las Vegasiin autolla, mutta en minä nyhverö taida uskaltaa ajaa täällä. Minua pelottaa 120 km/tunnissa ajavat kanssa-autoilijat, kuusikaistaiset moottoritiet ja paikallisten erittäin röyhkeä ajotyyli. Moneen kertaan olen myös kuullut, että ihmiset eivät osaa täällä ajaa sadekelissä. Niinä harvoina päivinä, kun San Diegoon sataa vettä, on kaduilla peltiä rutussa huomattavasti enemmän kuin muina päivinä, joten minun tuurillani täällä alkaisi sataa saman tien kun istun ratin taakse, ja joku olisi puskurissa kiinni. Täällä on myös hieman erilaisia liikennesääntöjä kuin Suomessa, kuten esimerkiksi se, että autolla saa kääntyä risteyksessä oikealle päin punaista, jos muita autoja ei ole kaistalle tulossa. Varmaan ihan näppärä sääntö, mutta entäs tämä: autossa ei saa kuljettaa avattua, alkoholia sisältävää pulloa, vaikka kuinka olisi selvin päin ratin takana, mutta jos pullo on takakontissa, niin ei riko lakia. Kuulin myös eräänä päivänä tytöltä, joka on aikoinaan työskennellyt parkkipirkkona, että ainakin hän sai töissä sakottaa ihmisiä peffa edellä parkkeeraamisesta! Ja minulle kun isä on opettanut, että parkkiruutuun ajetaan peruuttamalla eikä nokka edellä!

Auton omistaminen on myös eräänlainen statussymboli San Diegossa ja varmaan koko Kaliforniassa. Vain luuserit, vähätuloiset tai muut laitapuolen kulkijat kulkevat julkisilla menopeleillä. Itse olen istunut monetkin kerrat metron ja linja-auton kyydissä vähemmistön edustajana noin niinku ihonvärin perusteella. Olenpa joskus todennut metrossa istuessani, että olen vaunun ainoa valkoihoinen matkustaja. Kuljen joka viikko linja-autolla osallistuakseni erään ala-asteen iltapäiväkerhotoimintaan, ja joka ikinen kerta olen ollut ja tulen olemaan valkoihoisena vähemmistön edustajana linja-auton kyydissä. Toisin sanoen, olen luuseri. Niin se ostoskeskuksen infopisteen tätikin varmaan mielessään ajatteli, kun kerroin hänelle, ettei minulla ole autoa.

Koska on hienoa omistaa auto, omalla autolla ajetaan tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka julkinen kulkupeli olisi kuinka paljon näppärämpi vaihtoehto. Eräänä iltana kuljimme metrolla Vanhasta kaupungista yliopistolle. Matkan varrella metro pysähtyi Qualcom Stadiumilla, jossa oli meneillään joku suuri monster truck -tapahtuma. Kuusikaistaiset moottoritiet stadionin lähellä olivat joka suunnasta aivan tukossa, kun perheen isät yrittivät puskea citymaastureineen kohti show’ta. Metrossa samaan tapahtumaan matkustavat ihmiset alkoivat hurrata ja nauraa ivallisesti, kun he näkivät liikenneruuhkat ja autojonot stadionille. Tällä kertaa luuserit siis olivat niitä fiksuimpia, eli he olivat jättäneet autonsa kotiin ja päättäneet kulkea julkisilla tapahtumapaikalle.

Täällä ollessani olen oppinut ainakin yhden uuden sanan ja se on jo edellä mainitsemani carpool eli kimppakyyti. Erikoista sinänsä, että olen sanan oppinut, koska carpool ei taida olla kovin suosittua San Diegossa. On aika löydä taas tilastoja tiskiin: San Diegossa 74 % ihmisistä eli noin miljoona henkeä kulkee töihin yksin omalla autolla. Vain 13 % eli noin 170 000 henkeä kulkee kimppakyydillä töihin ja 3 % eli noin 38 000 henkeä käyttää samaan tarkoitukseen julkisia liikennevälineitä. Noista luvuista saa jo aikaiseksi mukavat 1 170 000 autoa San Diegon teille pörräilemään joka arkipäivä. Osavaltio yrittää kannustaa ihmisiä käyttämään kimppakyytiä siten, että moottoriteillä yksi kaista on varattu vain autoille, joissa on enemmän kuin yksi matkustaja. Jos kaistalla ajaa yksin, lävähtää käteen iso sakko, ja näkemäni perusteella kimppakyytikaistaa todellakin käyttävät vain autoilijat, joilla on matkustajia kyydissä. Silti carpooling on melko harvinaista, ja niinpä Urban Dictionarysta löytyy termi ”California carpool”, joka tarkoittaa matkustamista kimpassa siten, että jokainen ajaa omalla autollaan. Näin meillä.

Karmeeta gourmeeta

Nyt on tullut vietettyä jo yli kuukausi Ameriikan maalla eli olen ollut täällä huomattavasti pidempään kuin tavan turistit. Siltikään en ole mielestäni nähnyt vielä oikeastaan mitään. En esimerkiksi ole käynyt kunnolla San Diegon keskustassa ja monet rannatkin on vielä koluamatta, kaiken maailman puistoista ja muista nähtävyyksistä puhumattakaan.

Mutta syönyt olen kyllä oikein ahkerasti ja niinpä tämä kertomus on pyhitetty amerikkalaisen ruokakulttuurin ylistämiselle. Mielestäni amerikkalaisilla ei oikein ole omaa ruokaperinnettä samassa mielessä kuin meillä suomalaisilla esimerkiksi pottu ja… joku lihan kimpale. Koska kaikki amerikkalaiset ovat periaatteessa maahanmuuttajien jälkeläisiä (natiiveja intiaaneja lukuun ottamatta), ovat myös amerikkalaiset ruoat suurimmaksi osaksi muualta lähtöisin. Ainoat periamerikkalaiset ruoat mitä minulle tulee mieleen ovat hampurilainen ja hot dog, ja molemmissahan ideana on vaan laittaa lihaa sämpylän väliin, joten kovin kekseliäitä ei amerikkalaiset mielestäni ruokaelämyksien suhteen ole. Eräs amerikkalaismies sanoikin minulle yhtenä päivänä näin: ”If I wanna go and have a great meal with my wife, we go to Europe.” Well said, ajattelin mielessäni.

Amerikkalaiset eivät taida juurikaan kotonaan kokkailla tai jos he haluavat laittaa ruokaa ihan omassa keittiössä, niin sitten sitä mennään kauppaan ja ostetaan pahvilaatikko, jossa on kaikki mömmöt macaroni & cheese –ruoan valmistukseen, avataan laatikko, läimästään ainesosat astiaan, pannaan astia uuniin ja odotetaan tämän herkullisen annoksen valmistumista. Ai mistäkö minä tämän olen päätellyt? No meillä on täällä kampuksella neljä ”ruokakauppaa”, joissa ei myydä mitään muuta tuoretta ruokaa kuin omenoita, banaaneja, appelsiineja ja muistaakseni maitoa. Joidenkin opiskelijoiden asunnoissa ei ole edes keittiötä missä kokkailla, koska heidän ei oleteta valmistavan ruokaa itse vaan syövän yliopiston ruokaloissa.

Jos siis haluaa mennä sellaisen ruokakauppaan, jonka suomalainenkin tunnistaa ruokakaupaksi, täytyy lähteä merta edemmäs kalaan. Ruokakauppoja on kyllä joka lähtöön, mutta mielestäni meidän Prismat ja Citymarketit voittaa tarjonnallaan amerikkalaiset ruokakaupat mennen tullen. Tai sitten se on vain tottumiskysymys. No okei, Suomessa ei voi ostaa kotimaisia appelsiineja tai viinirypäleitä, mutta leipä- ja etenkin lihatarjonnassa me kyllä lyödään jenkit mennen tullen. Täällä ruokakauppojen lihaosastot ovat todella pieniä ja valikoimaa on melko vähän. Lihaa myydään isoissa pakkauksissa ja yllättävän paljon pakasteena, mikä minusta tuntuu aika oudolta. Varsinkin tuoretta kalaa on todella vaikea löytää ja sitten kun sitä vihdoin saa käsiinsä, on paketin hinta todella korkea (muuten elintarvikkeet ovat täällä mielestäni aika edullisia). Ehkä tuo lihatarjonnan niukkuuskin kertoo jotain siitä, että amerikkalaiset eivät todellakaan kokkaile kotona.

Jos kokkailu ei kiinnosta, on yliopistolla paljon erilaisia ruokapaikkoja, joissa voi syödä esimerkiksi italialaista, kreikkalaista, kiinalaista ja meksikolaista ruokaa sekä salaattia ja sandwichejä. Kuulostaa herkulliselta ja monipuoliselta, mutta minua nuo pikaruokahelvetit eivät paljon houkuta. Kokemani mukaan amerikkalaiset (pika)ruokapaikat eivät panosta ruoan aitouteen, alkuperään, makuun eikä varsinkaan terveellisyyteen. Ruoan mauttomuus peitetään rasvalla ja sokerilla, ja syömisen tarkoituksena on vain siirtää nälkää muutamalla tunnilla eteenpäin mahdollisimman halvalla ja suurella annoksella terveellisyydestä piittaamatta.

Tai no, kyllähän amerikkalaiset ovat hyvinkin terveystietoinen kansa. Jokaisen pikaruokaravintolan menussa on erikseen lueteltu kuinka paljon kaloreita ateria sisältää, tietääkseni tuon informaation tarjoaminen saattaa olla jopa pakollista ainakin joidenkin osavaltioiden pikaruokaravintoiloissa. Luultavasti kukaan ei kuitenkaan noita kalorilukuja lue tai he eivät välitä, että heidän Starbucksista ostamansa ”kahvi” sisältää 320 kilokaloria, koska jonot kampuksen eri syömälöihin ja Starbuckseihin (niitähän on siis kaksi noin 300 metrin säteellä toisistaan) ovat todella pitkät lounasaikaan. Laskin yksi päivä, että toisen Starbucksimme piskuisen tiskin takana työskenteli yli 10 henkeä yhtä aikaa lounasaikaan

Olen aika nirso syöjä (tutut tietää) ja täällä olen vielä nirsompi ruoan suhteen kuin Suomessa. Minua epäilyttää 99 senttiä maksavat tacot, koska niin halvan maissikuoren välissä oleva jauheliha on varmasti peräisin jostain hormonilehmästä ja aidot maut on korvattu lisäaineilla. Amerikkalaista cheddar-juustoa en halua koskea edes pitkällä tikulla, koska se näyttää niin feikiltä niin kuin myös kaiken maailman lisäaineilla värjätyt söpöstely-cup caket. Ja miksei amerikkalaiset voi vatkata kermavaahtoa itse, vaan sitä varten pitää olla oma ponnekaasulla tai muulla epäilyttävällä kemikaalilla toimiva pursotinpurkki? Entäs muistatteko, kun kerroin aikaisemmin siitä, miten asuntoni jääkaappi oli tänne tullessani täynnä homeista ruokaa? Kun poistin noita ruokia jääkaapista, huomasin, että yksi pepperonipaketti oli ainakin ulkoisesti täydellisessä kunnossa. Kaikki muut ruoat olivat jääkaapissa aivan yltäpäältä homeessa, mutta nuo pepperonit näyttivät siltä kuin ne olisi vasta ostettu. Pistää miettimään, mitä kaikkia aineita noihin makkarapalasiin on laitettu, kun ne ovat säilyneet homehtumatta lämpimässä jääkaapissa useita viikkoja muiden homeisten ruokien ympäröimänä.

Asenteeni amerikkalaisia elintarvikkeita kohtaan on aika erikoinen, koska Suomessa protestoin luomua ja ärsyynnyn lisäaineita kammoavista ”tietoisista” kuluttajista, mutta täällä kuulun itse juuri tuohon hysteeriseen ihmisryhmään, joka vauhkoaa elintarvikkeiden aitoudesta. Pyrin ostamaan kaupasta nimenomaan luomua ja tutkin tarkkaan tuoteselosteita, koska minun luottamukseni amerikkalaisiin elintarvikkeisiin ei ole korkealla. Nähdessäni lihapaketin, mieleeni nousee heti kuva jostain jättimäisestä lihanvalmistuslaitoksesta, jossa lehmät tökitään täyteen hormoneja ja lihantuotanto on viety huippuunsa dollarin kiilto silmissä. Toisaalta käytöksessäni roskaruokaa ja elintarvikkeiden aitoutta kohtaan ei ole järjen häivääkään, koska lähes joka päivä olen tohkeissani vetämässä karkkia, sipsejä tai Starbucksin ”kahvia” miettimättä tuoteselosteita. Minäkään en siis piittaa niistä ruokalistoissa ja paketin kyljissä mainittavista kalorimääristä, joten hittoako minä tässä saarnaan amerikkalaisten epäterveellisestä suhtautumisesta ruokaan?

Tämän epäterveellisyyssaarnan päätteeksi on mainittava vielä, miten minusta on jotenkin nurinkurista, että amerikkalaiset voivat vetää napaansa vaikka sun mitä rasvaruokaa, mutta jos on kyse jogurtista, pitää energiamäärän olla niin lähellä nollaa kuin vain teollisuudessa on mahdollista tuottaa. Minun piti oikein etsimällä etsiä maustamatonta, edes 8 prosenttia rasvaa sisältävää jogurttia, jota voi kotona näppärästi höystää marjoilla ja hedelmillä. Lopulta sitä onneksi löytyi. Yksi päivä maistoin kaveriltani alle 100 kilokaloria sisältävää vaniljajogurttia, joka maistui todella karmivalle. Kaikki rasva oli imetty maidosta pois ja sokeri oli selvästi korvattu makeutusaineilla. Aspartaamin pystyi melkein haistamaan. Mielestäni jogurtti maistui todella teolliselle, mutta en kehdannut mainita asiasta kaverillani, vaan nyökkäilin vain iloisesti ja tokaisin, että ”it’s good”.

Olen minä toki kokenut täällä mieltä mullistavia herkutteluhetkiäkin. Yliopistolla on yksi sandwich-ravintola, jonka täytetyt kasvissämpylät ovat jumalaisen hyviä. Myös kampuksen lähellä oleva pita-paikka on kerrassaan mainio. Olen lisäksi oppinut tykkäämään täällä ollessani iduista, joita inhosin vielä Suomessa, ja käyttämään pinaattia, jota laitetaan täällä joka paikkaan. Olen myös syönyt San Diegossa ehdottomasti elämäni parasta juustokakkua, jonka päälle oli muuten laitettu sitä feikkiä pursotinkermavaahtoa, jonka käytöstä vielä äsken vauhkosin. Namilta se siinä kakun päällä maistui. Eivätkä kaikki amerikkalaiset tietenkään elä läskisti pikaruoalla, niin kuin kirjoituksestani voi vahingossa ymmärtää. Tätä juttua kirjoittaessani amerikanmeksikolainen kämppäkaverini valmisti itselleen terveys-smoothieta, johon hän laittoi pinaattia ja mustikoita. Hän myös kokkaa kotona, joten poikkeuksiakin näiden herkkuperseiden joukosta löytyy

Vaikka olen onnistunut löytämään muutaman helmen täältä ruokaviidakosta, kaipaan todella paljon suomalaista ruokaa, etenkin kalaa. Toisaalta on jännittävää käydä ruokakaupassa ja nähdä kaikkia uusia ruoka-aineita, joita voisi käyttää ruoanlaitossa, mutta jostain kumman syystä olen täällä todella laiska kokkaamaan mitään. Eilen tein asunnossani toista kertaa ruokaa. Ihan kinkkumunakkaan kuulkaas väänsin omin pienin käsin. Pakkasessa olisi kyllä odottamassa kanaa ja naudan jauhelihaa, mutta jostain syystä olen arka kokeilemaan, mitä niistä voisi saada aikaan. Ei se kuitenkaan maistuisi samalle kuin koto-Suomessa. Olen kuitenkin keksinyt jo tavan hankkia helpotusta kotiruokaikävään, vaikka tämä idea onkin vielä vasta suunnitteluasteella. Kotiruokakaipuun iskiessä voin nimittäin hypätä metron kyytiin, ja viidentoista minuutin matkan jälkeen olenkin Ikeassa, josta saa köttbullar-annoksen huokeaan kolmen euron hintaan! Jättekivaa! Toivottavasti lihapullissa ei kuitenkaan ole käytetty hevosenlihaa samaisesta Ruotsin-maasta tulevan Finduksen kohulasagnen tapaan. Niin, kyllä pohjoismaissakin osataan shokeerata ruoalla. Iiii-ha-haa! (tuo oli niinku hevosen hirnahdus)

Kieli-identiteettikriisi

Jännä juttu. Tänne tullessani olin siinä uskossa, että osaan oikein hyvin englantia ja että minulla on aika vahva jenkkiaksentti. Ja paskat! Takeltelen jatkuvasti puheessani, mokailen kieliopin kanssa ja unohtelen niinkin hankalia sanoja kuin shoes. Varsinkin prepositiot tuottavat suurta päänvaivaa jatkuvasti, ja välillä kieli on ihan solmussa muuten vaan. Olen yrittänyt hokea itselleni, että ”nainen, rauhoitu. Mieti rauhassa mitä haluat sanoa, puhu hitaasti ja artikuloi huolellisesti.” Toistaiseksi en ole tässä onnistunut. Jostain ihme syystä minusta tuntuu, että minun on pakko ehtiä sanoa sanottavani äkkiä, koska muuten henkilö, joka minua kuuntelee, ehtii arvata loput eikä jaksa kuunnella minua. Niinpä puhun kuin joku moottoriturparäppäri eikä kukaan saa mitään selvää. Toisaalta jotkut ovat kyllä kysyneet, puhuvatko suomalaiset englantia keskenään vai onko meillä oma kieli, joten ehkä sen voi ottaa kohteliaisuutena koskien minun englannin taitoja. Tai sitten ihmiset on vaan tyhmiä.

Annoin eräs päivä joillekin ihmisille pienen kielinäytteen suomen kielestä ja yksi tyttö sanoi sen kuulostavan ihan venäjältä. Hetken aikaa olin järkyttynyt, koska en halua kuulostaa muiden korviin venäläiseltä. Toisaalta, tämä sama kanadalaistyttö ei kuulemma erota britti- ja australianenglantia toisistaan vaikka itse puhuu äidinkielenään englantia, joten en olisi kovin huolissani tästä venäjävertauksesta. Eräs brittityttö taas sanoi, että minun englantini kuulostaa välillä ihan brittienglannilta, mikä oli minulle pieni yllätys. Olen viimeiset 15 kuunnellut jenkkimusiikkia ja katsonut kyllästymiseen saakka Frendejä, Seinfeldia, Sinkkuelämää, Sopranosia ja muita amerikkalaisia laatusarjoja, mutta ilmeisesti kieleni kärjessä kummittelee edelleen se Oxfodin-englantia puhuvan tädin aksentti, jota kuunneltiin ala-asteella kasettinauhurilta joskus 1990-luvulla. Splendid! Tässä yksi päivä eräs pankkiirimies kuitenkin kehui minun jenkkiaksenttia, mutta en tiedä sanoiko hän niin vain pitääkseen yllä small talkkia tai muuten vaan nuollakseen persettäni, koska olin avaamassa heidän pankkiin tiliä.

Eräs päivä olin kaupassa ja kysyin joltain tuntemattomalta naiselta ”Excuse me, do you know if there’s a Walmart near here?” ja tämän ensirepliikkini jälkeen nainen ei vastaa kysymykseeni vaan vuorostaan kysyy minulta ”Are you from Sweden?” Hän sanoi, että kuulostin aivan ruotsalaiselta, mutta itse haluan uskoa, että hän sekoitti minut ruotsalaiseen naiseen kauniin ulkonäköni vuoksi. En kyllä näytä yhtään ruotsalaiselta, mutta ei nyt takerruta pieniin yksityiskohtiin.

Näiden muutamien viikkojen aikana olen myös kohdannut erilaisia kommunikaatiotilanteita, joissa en tiedä ollenkaan kuinka käyttäytyä ja mitä sanoa. Aina eli ihan joka ikinen kerta kassalle mennessäni tai jossain muussa asiakaspalvelutilanteessa myyjä/tarjoilija tms. sanoo ”Hey, how are you (doing)?” enkä edelleenkään tiedä, miten siihen tulisi vastata. Sanonko vain ”hey” vai sanonko ”I’m good” vai kenties ”Hey, I’m good. How are you”? Onko noiden esimerkkivastausten välillä eroavaisuuksia kohteliasuuden suhteen? Palvelutilanteesta poistuessani olen myös aika kömpelö. Yleensä työntekijä toivottelee minulle lopuksi ”have a great day/evenign”, ja minä olen jo ehtinyt kääntää selkäni koko tyypille, koska en ole moisia toivotuksia tottunut jäämään kuuntelemaan Suomessa. Niinpä huikkailen vain iloisesti jo ovelle kävellessäni ”yeah yeah, you too”. Toinen hämmennystä aiheuttava tilanne tulee aina esille, kun aivastan (mitä tapahtuu itse asiassa jostain syystä todella usein) ja joku sanoo “bless you”. Pitäisikö minun sanoa thank you vai hymyillä vaan kauniisti räkä poskella? Nykyään kun tunnen sisimmissäni, että aivastus on tuloillaan, alan jo ahdistua valmiiksi, koska tiedän, että kohta joku on taas ”siunaamassa minua” enkä tiedä miten siihen tulisi reagoida.

Opiskeltuani englantia jo lähes 14 vuotta, joista melkein neljä yliopistotasolla, on jotenkin huvittavaa huomata, että näinkin arkipäiväiset keskustelutilanteet tuottavat minulle ongelmia. Vikahan ei tietenkään ole minussa, vaan voin osoittaa syyttävän sormen Suomen peruskoulun ja lukion englannin oppitunneille, joissa oikeiden kommunikaatiotilanteiden opettelun sijaan käytetään tuntitolkulla aikaa siihen, etteivät oppilaat vaankaan pistä would-apuverbiä jos-lauseeseen. Sitä, miten kassatätiä tulisi tervehtiä Walmartissa, ei opeteta. Sen sijaan osaan sanoa tädille kieliopillisesti oikein ”if I ran out of money due to tremendous shopping, would I be able to return this shirt?” (okei, en minä paitoja mistään Walmartista osta, mutta silti).

Olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin muut (eurooppalaiset) vaihto-oppilaat osaavat puhua englantia. Aasialaisia on välillä hieman vaikea ymmärtää kuten myös edellä mainitsemaani birminghamilaista brittityttöä, jolla on todella kaunis mutta hankala aksentti. Tuntuu kuin hän puhuisi pelkillä vokaaleilla. En aina kehtaa kysyä häneltä ”mittee?!” vaan yritän arvailla mitä hän mahdollisesti sanoo ja nyökkäilen vaan iloisesti. Ei ehkä ihan paras mahdollinen strategia, mutta näillä mennään. Hän, ja monet muutkin, varmaan käyttää samaa strategiaa kuunnellessaan minua, joten tasoissa ollaan.

Bad boys, bad boys. Whatcha gonna do, whatcha gonna do when they come for you?

Uutta informaatiota on tullut joka tuutista varmaan enemmän kuin mitä tulevat yliopistokurssit tarjoavat yhteensä, eli ensimmäinen viikko San Diegossa on mennyt vaihtareiden orientaatiossa. Yliopisto on tarjonnut paljon tietoa kursseille ilmoittautumisesta, muista akateemisista asioista, terveysvakuutuksesta ja kampuksella asumisesta, mutta päällimmäiseksi kaikille vaihtareille on varmaan jäänyt mieleen se, miten vaarallinen, turvaton ja pelottava kaupunki San Diego on.

Yhtenä orientaatiopäivänä vaihtareille kävi puhumassa yliopiston kampuspoliisit. Kampuksella on siis oma ”poliisiasema” ja omat poliisinsa, jotka ovat poliiseja siinä missä ketkä tahansa muutkin amerikkalaiset kytät. Poliisit ovat töissä 24/7 valvomassa, että valtakunnassa on rauha ja kaikilla on hyvä mieli. Kampuspoliisien ja monien muiden saarnaajien mukaan kampuksella vaanii jos jonkinmoista raiskaajaa, rosvoa, hämärämiestä ja huumediileriä. Pahuutta vastaan taistellaan muun muassa siten, että yliopistolla järjestetäänkin naisille itsepuolustuskursseja raiskaajien varalta, ja löytyypä yliopistolta myös oma puhelinlinja, johon soittamalla voi ilmoittaa, jos on joutunut varkaan kynsiin tai jos esimerkiksi näkee jotain epätavallista tapahtuvan yliopistoalueella. Lisäksi kampuksella seisoo siellä täällä eräänlaisia security-puhelintolppia, joiden avulla pääsee suoraan kampuspoliisin puheille (jos oma rakas iPhone on vaikka juuri varastettu). Poliiseille voi jopa soittaa iltaisin, jos haluaa käyttää escort-palvelua, ja nyt emme siis puhu mistään maksullisista seuralaisista. Escort-palvelua voi käyttää, jos ei uskalla kulkea yksin ylipiston alueella pimeän aikaan (iltaisin klo 18 on jo täysin pimeää). Eli jos esimerkiksi luento loppuu myöhään tai tulee illalla trolleylla (paikallisella metrolla) SDSU:n metroasemalle ja sieltä pitäisi vielä kävellä n. 10 minuutin matka kotiovelle asti, voi paikalle soittaa escortin, joka saattaa pelokkaan opiskelijan ilmaiseksi kotiin joko autolla tai kävellen. Muutamat vaihtarit ovat jo tätä palvelua käyttäneet hyväksi, mutta itse en taida kehdata. Periaatteet pistää taas vastaan.

Sen lisäksi että vaara voi vaania kotikulmilla, on täällä myös amerikkalaisten mielestä syytä varoa Mehiikkoa eli Meksikoa. Vaihtareita on kehotettu ja melkein jopa kielletty menemästä pelottavaan ja vaaralliseen Meksikoon, jossa huumediilerit ampuu, rosvot vie rahat ja passin ja virkavaltaa pitää lahjoa. Itseäni rupesi jo vaihtariorientaatiossa ärsyttämään eräs keski-ikäinen amerikkalaistantta, joka maalasi todella karun kuvan Meksikosta meille vaihtareille. ”You should go to Hawaii, instead,” täti neuvoi, mikä tuntui minusta ihan naurettavalta. Emmehän mekään Suomessa kiellä vaihto-oppilaita menemästä Venäjälle, vaikka siellä onkin Vladimir Putin. Vai pitäisikö meidänkin ehdottaa, että ”Venäjän sijaan suosittelemme teitä menemään eksoottiselle saarilomalle Ahvenanmaalle”?

Vaihto-oppilaiden joukossa on myös useita meksikolaisia, ja mietinkin siinä sen muorin saarnatessa, että miltähän meksikolaisista vaihto-oppilaista mahtaa tuntua, kun heidän kotimaastaan puhutaan tuollaiseen sävyyn. Eräs meksikolaistyttö halusikin naisen puheenvuoron jälkeen kertoa kaikille oman mielipiteensä ja korjasi, ettei Meksiko ole sen vaarallisempi kuin San Diego, kunhan vaan toimii varovaisesti eikä tee mitään typerää kännipäissään. Tyttö sai raikuvat aplodit ja tantta meni hiljaiseksi. Tänään yliopistomme vieressä oli kuulemma ollut ampumavälikohtaus, jossa poliisi oli ampunut kuoliaaksi jonkun konnan, joten eipä tämä elämä taida paljon erota Meksikon meiningeistä. Eli Tijuana, here I come!

Aikasemmin myös kuvittelin, että Suomi on kauhea holhousyhteiskunta, jossa ei saa tehdä mitään, koska koskaan ei voi tietää, mitä teoista seuraa. No, siinäkin asiassa Yhdysvallat pistää vielä paremmaksi. Täällä ihmisiä komennetaan, ohjataan ja neuvotaan jos jonkinmoisilla kylteillä: älä kulje tästä, paina tuota nappia, mene tuosta, varo tuota… San Diegolaisten lempikyltti taitaa olla ”varo liukasta lattiaa”, jonka voi löytää mistä vain, milloin vain. Tästä kuolemanloukusta varoitetaan keltaisella kartiotörpöllä, vaikka lattia olisi täysin kuiva.

Erikoisimman varoitusmerkin löysin parkkipaikalta (jonne ei muuten saisi mennä iltaisin yksin), jossa sanottiin, että kyseisellä alueella on havaittu olevan myrkyllisiä kaasuja, jotka voivat vahingoittaa etenkin raskaana olevia naisia. Aluksi luulin, että kyseessä on jokin asbestiparkkitalo, mutta ehei. Tällä vaarallisella kemikaalilla viitattiinkin parkkeerattujen autojen pakokaasuun. Ja kyseessähän oli siis ulkoilmaparkkitalo eli ilma kulki vapaasti sisään ja ulos toksisen pakokaasun keskellä. Tässä pitäjässä on sen verran paljon autoja, että jos tuota varoituskylttiä noudattaisi kirjaimellisesti, ei raskaana olevat naiset voisi varmaan asua San Diegossa ollenkaan vaarallisten pakokaasujen vuoksi. Amerikkalaisilla taitaa siis todellakin olla se oikeusjutun pelko syvällä perseessä. Pitäisikö yrittää haastaa joku oikeuteen siitä, että nämä kaiken maailman kieltokyltit rajoittavat minua elämästä vapaasti. Eiköhän perustuslaissa olisi joku pykälä tai alaviite, johon voisin vedota ja viedä jenkkien rahat. Edes yliopiston kampuspoliisi ei voisi minulta tällaista rahojen rosvoamista kieltää.

Home sweet home!

Nytpä sitä on asetuttu taloksi San Diegossa ja totuttauduttu jo vähän amerikkalaiseen elämään. Niin paljon on ehtinyt tapahtua kaikkea uutta ja ihmeellistä parissa päivässä että tästä voisi jo kirjoittaa jonkun sortin novellin. Niinpä taidan tässä keskittyä vain muutamaan mainitsemisen arvoiseen yksityiskohtaan.

Asuntolaan muuttaminen ei ole onnistunut ongelmitta. Tällä hetkellä suurinta päänvainaa aiheuttaa jääkaappi, jota ei voi käyttää. Yksi kämppäkavereistani, joka on ilmeisesti vielä talviloman vietossa, oli jättänyt lomalle lähtiessään ruokansa jääkaappiin ja niinpä nuo muonat on alkaneet elää uutta elämää homeen muodossa. Kaikki tytön ruoat kuin myös jääkaapin pinnat on täynnä kauniita homepesäkkeitä ja lemu on sen mukainen (onneksi haju ei häiritse kuin vain jääkaapin oven aukaistessa). Näytettyäni valokuvan jääkaapista yliopiston henkilökunnalle hekin ymmärsivät ongelmani ja lupasivat hommata siivoojan siivoamaan jääkaapin.

Problem solved? Not even close! Siivojat olivat kuulemma käyneet asunnossa minun ollessa poissa, mutta eivät voineet siivota jääkaappia erittäin surkuhupaisasta amerikkalaisesta syystä. Katsokaas, kun siivoojat eivät voi heittää toisen homeisia ruokia jääkaapista pois ilman ruokien omistajan lupaa ja niinpä he eivät voi myöskään siivota jääkaappia. Kuultuani selityksen nauroin pöyristyneesti sellaiseen you’re kidding -tyyliin ja kysyin, eikö tytölle voitaisi soittaa ja kysyä, saako ruoat heittää menemään, mutta yliopisto ei kuulemma voi tietää, missä päin maailmaa tyttö on ja niinpä hänelle ei voida soittaa. Minulle kerrottiin, että voisin itse poistaa ruoat jääkaapista ja ottaa näin vastuun niiden hävittämisestä, jonka jälkeen siivoojat siivoaisivat jääkaapin, mutta ihan vaan periaatteen ja sen oksettavan hajun vuoksi en aio tässä hometaistelussa antaa periksi. Minä en tullut Kaliforniaan siivoamaan toisten homeisia ruokia! Perkele!

On täällä toki koettu iloisiakin asioita. Olen muun muassa onnistunut löytämään todella hyviä shoppailuapajia ja mielessäni olenkin jo tuhlannut koko vaihtarikassani ihaniin kenkiin, laukkuihin, koruihin, aurinkolaseihin ja Applen elektroniikkaan. Nuo tavarat olen siis ostanut itselleni vain haaveissani, mutta yhteen tuotteeseen piti jo sortua. Kyllähän kunnon collegeopiskelijalla pitää olla collegepaita, joten ostin itselleni SDSU:n (San Diego State University) logolla varustetun hupparin. Pitää katsokaas tunnustaa väriä tuolla kaduilla, mikä onkin tehty erittäin helpoksi yliopistossamme. SDSU on nimittäin osannut brändätä itsensä äärimmäisyyksiin saakka. Yliopiston kirjakaupasta kun löytyy SDSU:n logolla varustettuja paitoja (tytöillle, pojille, lapsille sekä opiskelijoiden vanhemmille ja isovanhemmille omansa), housuja, takkeja, mukeja, kyniä, vihkoja, avaimenperiä ja vauvanvaatteita, just to name a few.

Jos haluaa ostaa muuta kuin yliopistokrääsää, pääsee San Diegossa shoppailemaan kätevästi ihan ilman autoakin yleisillä kulkuvälineillä, mikä on tietääkseni harvinaista herkkua Kaliforniassa. San Diegossa kulkee trolley, joka on Helsingin metroa vastaava menopeli. Tänään ostinkin itselleni 155 dollarilla (117 €) koko kevään kattavan kulkukortin trolleyyn ja linja-autoihin. Erikoista kyllä, metroja kulkee harvemmin kuin Helsingissä, vaikka asukkaita täällä on tuplasti enemmän. Juna-asemat eivät ole kylläkään niin vilkkaita kuin Helsingissä, mikä kertoo jotain siitä, miten san diegolaiset suosivat autolla ajamista julkisten kulkuneuvojen sijaan. Toisaalta autoilun kannatus on ymmärrettävääkin, kun täällä auton tuomat lisäkustannukset eivät ole niin huimat kuin Suomessa. Itsekin saatan jossain vaiheessa vuokrata halpaan hintaan auton käyttööni, mutta ensiksi pitää tottua kaupungin liikenteeseen ihan vaan kävelyvauhdilla.

Tänään tutustuin jo muutamaan vaihtariin (itse asun tällä hetkellä vielä yksin, joten kämppiksiini en ole päässyt tutustumaan), ja huomenna pääsen San Diegon eläintarhaan ihastelemaan pandoja ynnä muita otuksia. Huomenillalla pääsen myös kokemaan, millaista meteliä opiskelijat pitävät yliopiston välisissä koripallo-otteluissa, kun San Diego State Universityn Aztecsit pelaavat ketä lie vastaan. Opiskelijat pääsevät täällä ilmaiseksi kaikkiin yliopiston koripallo-, jalkapallo-, pesäpallo- ynnä muihin urheilumatseihin, joten niitä tapahtumia pitää ehdottomasti käydä ihmettelemässä. Myös liikuntatilojen käyttäminen on ilmaista ja liikuntatilat ovatkin yliopistolla hulppeammat kuin mitä useimmilla suomalaisilla maksullisilla kuntosaleilla. Täältä löytyy spinninghuone, painonnostohuone, kuntosalihuone, ryhmäliikuntahuone, kiipeilyseinä, keilailurata, uima-allas, palloilusalit ja kaikkien noiden tilojen käyttämisen jälkeen pääsee vielä saunaan! Voin siis halutessani shokeerata amerikkalaiset suomalaisella paljaalla pinnalla menemällä saunaan alasti. Jos joku ihmettelee tekosiani, sanon vain ”Oppan Finland style” ja alan ilmaratsastaa lauteilla.

Tässäpä siis tämän hetken kuulumiset. Päivä päivältä paikka alkaa tuntua enemmän kodilta alkushokin hälvennyttyä. Ottaen huomioon, että menossa on vasta kolmas päivä, voisi sopeutumistahdin sanoa olevan melko mukava. Vielä kun saan kämppikset saman katon alle (vaikka ehkä näistä yksinäisistä hektistä pitäisi vaan nauttia vielä kun voi) ja homeen pois jääkaapista, alkaa tämäkin home tuntua enemmän homelta. Ei siis homeelta.

Dream of Californication

Red Hot Chili Peppers siitä aikoinaan lauloi ja David Duchovny – tuo ah niin jumalaisennäköinen FBI:n ufopoliisi – näyttelee samannimisessä sarjassa. Kyse on siis termistä californication, mutta mitä tuo sana oikein tarkoittaa? Minun yli 2000-sivuinen Oxfordin sanakirja ei osaa antaa asiaan vastausta, joten täytyy ottaa Google apuun. Urban Dictionaryn sivuilta löytyy sanalle monia selityksiä, mutta kovimman kannatuksen on saanut nimimerkki pxy abyssin kirjoittama määritelmä. Hänen mukaansa californication tarkoittaa pinnallisuutta, Hollywoodin puskemista kaikkeen ympäri maailman ja voiton tavoittelua hinnalla millä hyvänsä. Red Hot Chili Peppersin kipaleessa californicationia kuvaillaan myös melko karusti. Laulussa kerrotaan Hollywoodin ja elokuvateollisuuden naisille tuomista paineista näyttää kauniilta vaikka plastiikkakirurgin avulla, ja oikea ulkonäkö ja seksi antavat näyttelemisestä unelmoiville nuorille avaimet käsikirjoituksien vuorosanoihin.

Wikipediakin osaa myös antaa yhden ja ehkä myös alkuperäisen merkityksen californaicationille.  Termi oli suosittu 1970-luvulla Yhdysvalloissa, ja sitä käytettiin kuvaamaan huolimatonta ja järjetöntä maasuunnittelua, jolla aikoinaan pilattiin suurin osa Etelä-Kaliforniaa ja myöhemmin myös muita läntisiä osavaltioita. Joidenkin mielestä tällainen maasuunnittelutrendi johtui Kaliforniasta muualle länteen muuttaneista amerikkalaisista, jotka pilattuaan Kalifornian maisemakuvan jatkoivat samalla linjalla muualla läntisessä Yhdysvalloissa.

Jos nuo määritelmät eivät oikein miellytä, voi califronicationin merkitystä pohtia myös kielitieteen avulla, sitä kun satun Jyväskylän yliopistossa opiskelemaan englannin ja suomen kielen osalta. Californication on johdettu verbistä californicate, joka tarkoittaisi suomeksi kalifornialaistaa/kalifornialaistua. Kun siihen lisätään johdin –ation, saadaan substantiivi kalifornialaistaminen/kalifornialaistuminen. Kait.

Voidaan myös ajatella, että sanassa califronication on sulautunut yhteen kaksi englannin kielen sanaa, kuten esimerkiksi sanassa brunch (breakfast + lunch). Tässä meidän tapauksessamme nuo sanat olisivat California ja fornication, joista jälkimmäinen tarkoittaa seksin harrastamista sellaisten ihmisten kesken, jotka eivät ole naimisissa keskenään (kyllä vain, englanninkieliset sievistelijät ovat jopa keksineet oman sanan tuollaiselle hävyttömälle toiminnalle). Tarkoittaako californication siis sittenkin seksiä, jota harrastaa kaksi henkilöä, jotka eivät ole naimisissa keskenään, ja tarkemmin sanottuna akti tapahtuu vielä Kaliforniassa?

Minulle tuo termi kuitenkin tarkoittaa kalifornialaistumista, muttei sillä tavalla ahdistavasti kuten RHCP laulussaan kuvailee tai bxy abyss nettisivuilla kirjoittelee, vaan silleen kivasti: rusketusta puskee väkisin ihoon, kun arska paistaa päivästä toiseen, jokainen päivä on myös kuvainnollisesti yhtä auringonpaistetta, kun elämässä ei ole huolen häivääkään, hampaat muuttuvat valkoisemmiksi ja hymy on herkemmässä, palmupuut lepattelevat Tyyneltämereltä saapuvan hellän tuulen vireen mukana (kyllä kait siellä tuulee, vaikka se tyyni meri onkin?) ja kaikki on vaan ihan pööfekt.

Tällaisin mielikuvin otan ylihuomenna (9.1.) vastaan uuden kotikaupunkini San Diegon, joka sijaitsee Etelä-Kaliforniassa Tyynenmeren rannalla Meksikon rajan tuntumassa. Siellä tulen viettämään seuraavat reilut neljä kuukautta opiskelijavaihdon merkeissä ja odotukset ovat korkealla. Eräs amerikkalainen vaihto-oppilas neuvoi aikoinaan meitä vaihtoon lähtijöitä sanomalla ”don’t expect anything”, mutta vaikeaa se on, kun Kalifornia on jo ennestään niin tuttu televisiosta ja musiikista. Se, että tietämykseni Kaliforniasta perustuu enimmäkseen kuvitteellisiin TV-ohjelmiin ja elokuviin, voidaan tässä kohtaa unohtaa. Minulla on ihan varmasti erittäin realistiset odotukset ja tavoitteet  tälle seikkailulle! Ehkäpä minäkin siis pääsen kokemaan californicationin tulevan kevätlukukauden aikana. Sen, mitä californicationilla tässä tapauksessa nyt tarkoitan, saa kukin päättää ihan itse. Dream of Californication!